94 / 106
93
Hüppiba ilokahad jänišad siriči.
Pakaižuk nägeb, miše ištub mecanröunal must tedr, i om
kuti hil’.
”Naku tedranno bed tuli, meletab Pakaižuk. — Ved’ se ödui
lumen al. Nügüd’ lunt ei ole, a mec völ pal’l’az seižub. Ei ole
tahod, kuna tedr voiži peittas — ni lumen alle, ni puiden alle.
A tedr ei meleta-ki peittas: sennoks emätedrad lendaba
mecanröunale, i se niiden edes ičeze čomut ozutab, heledal änel
burbutab.
— Čuf-ši! Čuf-ši!
Tedrannoks sebranikad lendaba, a se zavodib ridan. Zavodiše
tora.
”Midä keväz’ tegeb-se! — meletab Pakaižuk. — Kožmuseline
lind tartui toraha. Tünüdes-ki unohti”.
Päiväl tegihe lämemba, tedrad lendiba poiš mecanröunalpäi.
Astub mecadme laih kondi.
”Kut sinei-se om, värkäpšuine? — meletab Pakaižuk. — Nacein
tusttud ičeze pezad? Nukkuižid pezas i ed tedaiži näl’gäd.”
A kondi azotihe, kaivab künzil maspäi miččid-se jurid,
pureskeleb niid, röhkib hüviš meliš: jured-ne oma magedad.
Pakaižuk holdui.
— Nece-ki ihastub kevädehe! Niken ei tusttu mindai... Lähtta
küzuda Kevädel, mil se kaikid melespäi vei?