92 / 106
91
Murahaine i paimen
Vepsän rahvahaline sarn
Paimen polti mecas muražmäton, sikš ku murahaine händast
kibedas oli purnu. Murahaine tuli pahaze mel’he. Sil muite-ki
oli vähän väged, ei voind paiment peksta. Kurktunu murahaine
läksi Jumalannoks paimnen päle žaleičemhas, sikš miše paimned
äi leibmuruid sordaba maha. Murahaine ei rohtind sanuda
paimnen päle necen muražmäton poltandas. Ved’ siloi pidaiži
sanuda, miše ezmäi iče murahaine hubin tegi paimnele, ku puri
händast kibedas.
Jumal sanui:
— Voib-ik uskta, miše nece om tozi, midä sinä pagižed?
Oma-k sinai nägijad i todištajad? Muite minä en voi heid sudida.
Murahaine läksi nägijoid da todištajid ecmaha. A mändes
tedme iče ičezenke pagižeb: ”Minei pidab hämähouk löuta,
nece hämähouk tedab paimnen radod, miše hän eläb kaiken
aigan nenidenke koiridenke, kudambid hämähouk varaidab”.
Murahaine löuzi hämähoukun i sanui sille:
— Tule minei, veikoi, nägijaks, minä paimnenke Jumalanno
sudimoi. Hämähouk küzui:
— A miš sinä suditoi? Miččid teil azjoid om? — Murahaine
ei sanund, min täht hö sudisoiš, vaiše sanui:
— Sinei pidaiži tulda, Jumal iče sindai kucui!