95 / 106
94
Mäni kuzen alpäi, läksi mecadme ecmaha Kevät. A Keväz’
iče hänennoks lendab. Iče kaik om änikoiš, päiväižen sädegiš.
Sanub hänele:
— Midä, vanh? Kargaidamha da meiden pajoid kundelmaha
tulid? Vai pöl’gästoitta keda-ni tahtoškanzid?
— Pöl’gastoitad heid!.. A midä sinä tegid ningomad, miše
kaik melespäi läksiba?
Muhadaškanzi Keväz’.
— A sinä iče küzu heil, mihe hö kaik ihastuba?
Löuzi Pakaižuk jänišan.
— Sinä mihe ihastud?
— Kevädehe, Ukoine. Ihastun lämähä, päiväižehe, vihandaha
heinähä. Ved’ kaiken tal’ven en nägend vihandad taiment, kaikid
haboid travin, karktad kor’t söin. A hein-se maged om.
Löuzi Pakaižuk tedren.
— A sinä mihe ihastud?
— Suugad oigeta, väged ozutada. Čuf-ši! Čuf-ši!
Löuzi Pakaižuk kondjan.
— A sinä mihe ihastud?
— Änikoihe ihastun…
— Oh-oh, nagranzoitid mindai! Čomad neiččed ihastuba
änikoihe. Ik sinä-ki zavodid sidoda niišpäi änikpal’mikoid?
A tahtoid, minä andan sinei äi vauktoid änikoid, kaiken man
niil peitän?
I zavodi Pakaižuk pudištada hijamal. A hijamaspäi lunt
lendaškanzi.
Kondi sanub:
— Ei, Ukoine! Sinun änikod oma elotomad. Ned ei mujugoi, ei
ihastoitkoi sil’mäd. Sinä tuled, ka tal’ved tod, a Keväz’ astub —
rusttad kezad tob. A mö, kondjad, sured magedsud olem! Minä
tal’vel nukun pezas, lunt da jäd minun päl om, a unes kaiken
nägen magedad met da marjoid.
— Nu, ku sinä, värkäpšuine, uništad magedas, ka minei
lähttä pidab.
Pakaižuk käreganzi i läksi muga edahaks, miše jäniš, tedr
da kondi ani unohtiba-ki siš.
Marija Mironova