93 / 106
92
Tuliba ned Jumalannoks, i Jumal iče hämähoukul küzuškanzi:
— Nägid-ik sinä, miše paimen äi leibmuruid sordab maha?
Hämähouk sanui:
— Paimen ei ole vär. Ved’ hänel ei ole sijad, kus hän voiži
söda, ei ole stolad, kudambal leibäd voiži čapta. Konz hänel om
joudajad aigad, ka siloi hän söb-ki.
Jumal sanui hämähoukule:
— Nägen, miše nece sinun pagin om tozi. A sinä, murahaine,
kaiken oled kelastanu. Min täht sinä ičeiž läheližen päle vihan
kandad?
Jumal andoi murahaižele palikoil sel’gha i lükäiži sidä
taivhaspäi maha, eskai murahaine keskel katkeni. A hämähoukun
Jumal oti i lasketi noral maha sen täht, ku se tot pagiži i
ičeze läheližen päle vihad ei kandand.
Siš päiväspäi hämähoukul oma-ki nene norad-nitid, kudambidme
se voib ülähaks i alahaks kävuda. A murahaine siš aigaspäi,
konz oli lanktenu taivhaspäi, om kuti kahtes palaspäi tehtud:
keskel om hoik, pä da tagembaine pala oma sanktad.
Midä keväz’ tegeb!
Tuli keväz’ i mec heraštui. Lumi sulab, jokseba ojaižed, niiš
heläidaba jälautikoižed, tullei vihel’dab oksiš. Linduižed čičitaba,
pajataba, eskai öl ei vaikastugoi!
A Pakaižuk ei ole edahan, hän kaiken kuleb. Meletab: ”Kut
oli hüvin, konz minä olin ižandan! Mecas oli hillüz’, vaiše pud
čuhkoiba. Nacein ei ole kaikile mel’he keväzline judu i heikand.
Kaik linneba hüviš meliš, ku minä pördamoi tagaze.” Tuli
Pakaižuk öl mecha i peitihe kuzen alle.
Päiduškanzi jo. Kuleb Pakaižuk: jokseb mecadme jäniš. ”Hubin
om jänišale, — meletab Pakaižuk. — Lumi-se om jo läz kaik
sulanu, ma om hahk, a iče se om vauged. Kaikutte jänišad voib
nägištada i tabata.”
Äkkid hüppähti jäniš tehudele. Vaiše se ei ole jo vauged:
jäniš om hahk! Sen jäl’ghe hüppähtiba sebranikad — mugoižed-
žo hahkad jänišad. Pakaižuk eskai čududelihe.
— Midä keväz’ tegeb!