46 / 94
45
Kerdan Mikit, kudamb kävui päivkodihe ühtes noremban Natoi-sizarenke,
tuli Ašoinnoks da küzui:
— Konz sinä lopid voikta?
— Mitte tö sinei om? — käreganzi Ašoi.
— Minei ei ole nimitušt töd, — andoi vastusen Mikit. — Vaiše sinä ed
armasta mamad nikuverdad.
— Mikš sinä muga meletad, — sanui Ašoi. — Sinä kuled, kut minä
voikan, konz hän lähteb.
— Kulen, — sanui Mikit. — Sen täht sanun-ki, miše ed armasta. Mö
Natoinke lujas armastam mamad, sikš en abidoičegoi händast. Mamoi lähteb
radole tün
ʼ
da ei holdu meiš. Mö tervehtam händast, a jäl
ʼ
ges maihutam kädel.
Mamoi kaiken kacub kuigačunno da muhadab. A sinun mamoi kaikuččel
homendesel om holiš. Om-ik nece hüvä?
Ašoi ei sanund nimidä vastha. Vaiše toižel päiväl niken ei kulend, kut
Ašoi tuli päivkodihe.
— Nügüd
ʼ
minä en voikaškande nikonz, — sanui hän mamale. — Sinä,
mamoi, rada, da ala holdu! Minä maihutan kädel iknaspäi, a sinä muhahta
minei!
— Kut sinä pätid hüvin, — ihastui mam.
— Sikš ku minä lujas armastan sindai, mamoi, — andoi vastusen Ašoi.
Kändi
Marina Ginijatullina
3.
Starinoiče štarin ičeiž sanoil.