Suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuuksien ja kansanperinteiden perustajia

S. M. Ljuljakina. Mordvan tasavalta

Serafima Markovna LJULJAKINA

Takaisin edelliselle sivulle

biografia ja luomistyö

 Ljuljakinan tuotannossa oli kaksi erityispiirrettä – hän seurasi sekä kirjallisuuden että runouden perinteitä. Uudella vuosisadalla kirjat, elokuva, radio, televisio sekä Internet ovat levinneet kaikkialle. Runolaulajien tuotanto tulee siis suositummaksi. Sillä oli joskus voimakkaita ja kehittyneitä perinteitä monien kansojen runoudessa.

1930-luvulla Neovostoliitossa oli runolaulajien liike. Ympäri maata venäläiset, kasakkilaiset, kirgiisilaiset ja mordvalaiset runolaulajat tulivat tunnetuiksi omien runolaulujensa ansiosta. Lauluissa ja tarinoissa he ylistivät sosialistisen vallankumouksen voittoa. Runolaulajilla oli erilaisia nimiä Neuvostoliiton erilaisissa tasavalloissa, esimerkiksi Kaukasiassa lauloivat ašugit ja šahirit, Kazakstanissa olivat akynit, Uzbekistanissa asuivat šairit, Kirgisiassa olivat žiršit, Armeniassa lauloivat gusanit, Ukrainassa – lirnikit, Turkmeniassa – bahšit ja Jakutiassa olivat yrya-sytyt. He kaikki lauloivat onnesta, taistelusta ja työstä. Tunnetuimpia runolaulajia olivat kasakkilainen akyn Džambul Džambaev sekä dagestanilainen ašug Sulejman Stalski, jota M. Gorki kutsui 1900-luvun Homerokseksi.

1930-luvulla tulivat tunnetuiksi myös muutamat mordvalaiset runolaulajat, kuten esimerkiksi Je. Krivošejeva, F. Bezzubova, Je. Denisova, A. Žuljubkina, N. Nazarova, P. Isajeva.

Kahden tunnetun runolaulajan Je. Krivošejevan ja F. Bezzubovan improvisaatiotuotanto on jättänyt kirkkaan jäljen runolaulajien taiteeseen. Heidän tuotantoaan on tutkittu hyvin huolellisesti. Nämä kaksi mordvalaista naista olivat sivistymattömiä, mutta lahjakkaita ja herkkiä. Heidän runonsa julkaistiin maan suurimmissa aikakaus- ja sanomalehdissä ja laulunsa kuultiin radiosta. Nykyäänkin heidän teoksensa kuuluvat suuriin runokokoelmiin ja antologioihin.

S. Ljuljakina oli 1920-30-luvun runolaulujien perinteiden jatkaja. Hän korosti itse hengellistä sukulaisuuttaan tunnettujen edeltäjien kanssa. Runossaan Bezzubovoi (Bezzubovajalle) hän sanoi:

Je. Krivošejevan ja F. Bezzubovan jälkeen tulleen Ljuljakinan tuotantoon on eittämättä vaikuttanut uusi aika. Hän oli sivistynyt, samoin kuin enemmistö samanikäisistä ihmisistä. Hän oli myös luku- ja kirjoitustaitoinen ja kirjoitti siis laulunsa itse. Entisistä runolaulajista ei kuitenkaan voi sanoa samaa. Ljuljakinalla oli omia aiheita ja omia runokuvia, omia värejä ja omia taiteellisia keinoja. Runolaulajien tuotannon luonto ja teosten luomistyön teknologia eivät kuitenkaan olleet kovin muuttuneet. Samoin kuin edelliset runolaulajat Ljuljakina teki luomistyötään kansanrunouden kuvaksen ja kaltaisuuksen mukaan. Hänen tarinansa ja runonsa ovat improvisaatioita. Ne muistuttavat osittain kansanrunoja ja runolauluja ja osittain myös kirjallisuuden teoksia. Yleensä hänen tekstinsä eivät olleet kanonisia, ja ne muuntelivat aina kun hän lauloi. Erilaisissa julkaisuissakin ilmestyivät tekstien eri variantit.

Tutustuminen Ljuljakinan runojen ja laulujen erilaisiin julkaisuihin ei riitä kokonaisen käsityksen muodostamiseen. Ljuljakinan tuotanto on nähtävä ja kuultava. Ljuljakinan jokainen julkinen esiintyminen oli pieni omalaatuinen näytäntö, jossa hän oli laulaja, säveltäjä sekä kirkkaan näytelmän koristetaiteilija. Esiintymisessa yhdistyivät kansantaiteen eri lajit: laulu, tanssi ja kansanteatteri. Ljuljakinan näytelmissä kaikki oli tärkeätä: sanat ja melodia, joita hän oli itse kirjoittanut ja säveltänyt sekä myös Mordvan kansallispuku, jossa runolaulaja esiintyi. Runolaulajan taide on aina ollut synkretistista luonteeltaan, mutta Ljuljakinan taide on erityisesti synkretistista. Runolaulajan luonnollisessa lahjakkuudessa yhdistyvät puoliammattilainen taiteellisuus, näyttelijän vapaus ja taito, jotka ovat muovautuneet lukuisissa julkisissa esiintymisissä.

S.M. Ljuljakina syntyi 29.7.1922 Samarin läänin Buguruslanskin piirikunnan Nižneje Jagodnoje –kylässä (nyk. Samarin alueen Pohvistnevskin piiri). Hän syntyi monilapsiseen talonpoikaisperheeseen, jossa ahkeruuden ja huolton rinnalla pidettiin suuressa arvossa myös kansanviisaus, sadut ja laulut. Tyttö kasvoi tiedonhaluisena ja villinä. Hänet tunnettiin keksijänä ja huvimestarina. Ljuljakina erosi samanikäisistä tytöistä tavattomalla herkkyydellä ja herkkätunteisuudella. Hän omaksui helposti kansanviisauksia, teräviä sutkauksia sekä sydämellisiä säveliä. Ennen kaikkea tyttö piti lauluista, joita mordvalaisessa kotikylässä onneksi oli luvuton määrä. Kaikkialla laulettiin lauluja – sekä kotikylän lauluja että vieraita lauluja naapurikylistä ja naapurialueilta.

Ammoisita ajoista lähtien Volgan takainen aluetta Samarin lähellä pidetään omaperäisenä mordvalaisen kansanperinteen rauhoitusalueena, jossa ovat säilyneet runsaat sadut, tarinat, laulut ja riittirunous. Mordvan maalla on rikas suullisen runouden kulttuuri. Siellä syntyivät sellaiset tunnetut mordvalaiset kirjailijat, kuten V. Radajev, A. Moro, K. Petrova. Ei ole sattumaa, että runolaulujien taide elää Mordvassa. Mieleen johtuu vertaus Venäjän pohjoisiin seutuihin, joissa perinteinen folklore on säilynyt alkuperäisessä asussa tähän päivään asti. Nykyäänkin bylinojen laulajat asuvat siellä.

Taipumus laulamiseen ja runolliseen impovisaatioon ilmeni aikaisin Ljuljakinan lapsuudessa. Hänellä oli puhdas, koulittu ääni ja hyvä sävelkorva. Hänellä oli myös hyvä muisti, ja hän omaksui siis hyvin nopeasti omien ystäviensä ja oman kylänsä asukkaiden lauluohjelmiston. Laulun sanat ja sävelmä jäivät helposti hänen muistiinsa. Serafiman tuotantoon vaikutti paljon hänen mummonsa, joka eli 105 vuotta ja oli tunnettu runolaulaja Samarin läänissä. Mummosta tyttö sai koko ohjelmiston, rakkaus omaan kieleensä. Mummo oppetti tyttöä laulamaan ja keksimään lauluja. Suotuisassa luovassa ympäristössä kasvanut Ljuljakina kohosi aikaisin lavalle. Hän osallistui mielellään lasten kilpailuihin ja taideharrastelijoiden konsertteihin. Hän tiesi paljon lauluja, improvisoi helposti rekilauluja ja yritti itse keksiä lauluja. Hänen muutama laulunsa julkaistiin seinälehdessä ja alueellisessa lehdessä.

Ljuljakinan lahjakkuus huomattiin. Hähelle neuvottiin oppimaan musiikkia ja runoutta. Rahan puutteesta suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Samasta syystä hän jätti koulunsa viidennellä luokalla. Serafiman piti työskennellä, hoittaa nuorempia sisaruksia, ja sitten hoittaa omia lapsiaan. Hän kasvatti seitsemän lasta. Vaikeuksia täynnä oleva elämä ei murtanut häntä, vaan antoi lujan ja elämäniloisen luonteen. Laululla oli tärkeä osa Ljuljakinan elämässä: Serafima oli laulun kanssa sekä työssä että vapaa-aikana. Vähitellen laulu tuli välttämättömäksi osaksi Ljuljakinan elämää sekä hänen tunteidensa ja ajatustennsa ilmaisukeinoksi.

Suurin osa lauluistaan ja tarinoistaan hän omisti omalle kotiseudulleen, sen asukkaille. Ljuljakina ylisti Keski-Venäjän vyöhykkeen vaatimatonta kauneutta erityisesti sellaisissa runoissa kuin Kinel` leent` tširjese (Kinel-joen rannalla), Mazyi morot tsekovos` mory (Ihania lauluja satakieli laulaa), Tundo (Kevät), Kal` (Hopeapaju), Lejt` tširjese (Joen rannalla) ja Lisjän tundon` valskje (Tulen kevään aamulla). Koko elämän Keski-Venäjällä asunut Ljuljakina tuntui elävästi ja välittömästi kotiseudun luonetta ja kauneutta ja yritti esittää sen lukijalle ja kuulijalle.

Runoudeltaan ne ovat läheiset lyyriseen kansanlauluun ja jäävät helposti muistiin:

Laulumuoto oli Ljuljakinan itseilmaisun vallitseva keino. Voidaan liioittelematta sanoa, että hän ymmärsi mordvalaisen laulun ja teki sen niin kuin ihminen, joka oli syntynyt sen laulun soidessa, kuin ihminen, joka itse lauloi ja keksi sitä. Ei ole ihmeellistä, että kaikissa Ljuljakinan käyttämissä taidelajeissa oli lyyrinen tunne. Se oli myös taidelajeissa, joita tavallisesti ei pidetty laulunomaisina. Sellaisen taidelajin ertyispiirre on välttämätön juoni ja tiukka resitatiivinen ilmaisutapa. Säännöllisesti tarinoissa kerrotaan menneisyydestä ja nykyisyydestä, tärkeimmistä tapahtumista, joilla on poliittinen ja yhteiskunnallinen merkitys sekä myös urotekoista, työn ja sodan sankareista ja julkisten ihmisten ja valtiomiesten vuosijuhlista.

Mordvolaisilla runolaulajilla on erilaisia juonia. Tarinoissa voivat yhdistyä fantastisen ja todellisen maailman elementit. Se riippuu runolaulajan lahjakkuudesta ja hänen esteettisestä maustaan. Mordvalaiset runolaulajat kutsuvat omia teoksiaan Evtamoksi (Tarinaksi). Käyttäessään tätä nimeä he korostavat tarinoidensa kertovaa ja eeppista luonnetta. Ljuljakina myös kirjoitti sellaisia tarinoita, esimerkiksi Tarina Aljenasta, Naistytt harmassa päällystakissa, Olin kerran Moskovassa, Todellinen poikamies. Ljuljakinan tuotannossa on kuitenkin tarinoita, joissa kerronta on kehittymätön. Etusijalla sellaisissa teoksissa on yllistävä ja lyyrinen sisältö: lyyrinen sankaritar ylistää kaupungin, kylän, peltojen, jokien ja metsien kauneutta. Sellaisen tyypin teoksia ovat Mon tonjet` moran, Rossija (Laulan sinulle, Venäjä), Dubjenka velje (Dubenki-kylä), Tundon` prazdnik (Kevään juhla). Nämä teokset eivät ole pelkkiä tarinoita, vaan ne sisältävät myös laulujen piirteitä.

Suuresta isänmaallisesta sodasta kertovilla runoilla ja lauluilla on tärkeä merkitys Ljuljakinan tuotannossa. On sanottavaa, että mordvalaisessa kansanperinteessä tätä aihetta käsiteltiin hyvin vähän. On oikein mielenkiintoinen tosiasia, että menneestä sodasta alkoi puhua kansan runolaulaja, joka osaisi kirjoittaa. Se todistaa, että sota on säilynyt kansan muistissa.

Lukijoiden myötäelämystä herättää esimerkiksi itkuruno Letjat skvortsy (Kottaraiset lentävät). Se kertoo raukasta yksinäisestä äidistä, jonka poika sotilas katosi tietymättömiin. Lyyriseeppiset balladilaulut Vojna (Sota) ja Vetšnaja nevesta (Ikuinen morsian) kertovat vilpittömästi runolaulajan kovasta kohtalosta.

Ljuljakinan sodasta kertovissa runoissa ammukset eivät räjähdä eivätkä luodit vihellä, runoissa ei ole taistelukohtauksia eikä rintamaelämän kuvia. Näiden runojen erityispiirre on ulkonaisesti vähemmän sankarillinen, mutta traaginen ja surullinen: ne kertovat leskeydestä, orpoudesta, äitien syvästä surusta ja kivusta.

S. Ljuljakinan parhaat sota-aiheiset runot, tarinat ja laulut muistuttavat eeposta huolimatta siitä, että niissä on vakava biografinen alku:

”Sota”

Nämä rivit, kuin monet muutkin, kertovat ei ainoastaan sodan menneisyydestä. Niissä on myös kansan muinaisia rytmejä ja mordvalaisten balladilaulujen eeppisia intonaatioita, jotka kansa loi vuosisatoja sitten. Paitsi tekijän lyyristä sanaa runoissa kuuluu myös sankarittaren surullinen ääni. Se on sama ääni kuin balladilauluissa, jotka kertovat mordvalaisen naisen kovasta kohtalosta.

Runoudessa nainen tuntee aina tarkemmin ja syvemmin sitä, mitä hänelle on sydämellistä ja läheistä. Sellaiseen johtopäätökseen tullaan tutustuttaessa S. Ljuljakinan muihin teoksiin. Esimerkiksi Tarina Aljenasta hän omisti legendaariselle sankarittarelle ja Stepan Razinin aatetoverille Alena Arzamaskajalle. On luonteenomaista, että Ljuljakinalle Alena ei ollut ainoastaan lahjakas kansan soturi ja peloton hurja kasakkapäällikkö, vaan myös todellinen nainen. Runolaulaja kuvaisi lempeästi sankarittaren yksityiskohtaista muotokuvaa, jossa hän yritti aineellistaa oman ja myös koko kansan naiskauneuuden, työteliäisyyden ja siveyden ihannetta.

Teoksen loppu on painokkaasti traaginen: Aljenan sotajoukko lyötiin hajalle, ja hänet vangittiin. Kidutukset, kuulustelut ja polttamisen kuva tekevät tunneperäisen vaikutuksen. Nainen kuoli nuotion liekissä:

”Tarina Aljenasta”

S.Ljuljakina oli muutaman vuoden Nižnejagodinskin kulttuuritalon taiteellisena johtajana. Hän propagoi kiihkeästi oman kansansa suullista kansanperinnettä. Hänen laulunsa soivat kylän klubien ja kullttuuritalojen lavalla, radiossa ja televisiossa. Ljuljakina esiintyi usein Moskovan kirjailijatalossa, Virossa, Tšekkoslovakiassa sekä Suomessa.

Hän on luonut paljon tarinoita, balladeja, runoja, lauluja sekä rekilauluja. Hänen teoksensa julkaistiin tasavallan aikakauslehdissä ja yhteiskokoelmissa. Hänen ensimmäinen kirjansa Moron` gajt` (Laulujen sointi) julkaistiin vuonna 1982. Vuonna 1983 kokoelma sai ensimmäisen asteen diplomin kansainvälisessä kirjanäyttelyssä. Erikseen julkaistiin teokset Rasskazu tebje (Kerron sinulle, 1986), Minjek ojanok (Ystävämme,1988), Tonjet`, Mordovijam, moran (Sinulle, Mordovia, laulan, 1990), Kodamo varakant` vidjetšize ( Millaista totuutta variksella on, 1991), Skazki, stihi,basni (Sadut, runot, tarut, 1993) .

Serafima Markovna Ljuljakina on Mordvan ASNT:n kulttuurin ansioitunut toimihenkilö, Moldavian SNT:n valtiollisen palkinnon saaja (1992) sekä Mordvan kommunistisen nuorisoliiton palkinnon saaja (1992). S. Ljuljakina haudattiin Jagodnoje-kylään 17.1.1993 .

Verkkogalleria

Takaisin edelliselle sivulle