Suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuuksien ja kansanperinteiden perustajia

V. E. Brendoev. Karjalan tasavalta

Vladimir Jegorovitš Brendojev

Takaisin edelliselle sivulle

Karjalankielinen runous elpyy Karjalan kirjallisuudessa. Vladimir Brendojev oli runoilija, joka ensimmäisenä alkoi kirjoittaa karjalan kielen livvin murteella.

 Vladimir Jegorovitš Brendojev syntyi 6.9.1931 Berežnajan kylässä, joka kuuluu nykyään Aunuksen alueella sijaitsevaan Sammatukseen. Hänen isänsä harjoitti maanviljelystä. Kun alkoi pakollinen kollektivisointi, hän lähti perhineen pois kotiseudultaan. Silloin hän toimi puuseppänä. Vladimir Jegorovitš vietti lapsuutensa Pietarhovissa.

Suuren isänmaallisen sodan alussa tulevan kirjailijan äiti Marija Ivanovna tuli lapsineen takaisin Karjalaan, Mäkriän lähellä ollevaan Syrjä-kylään Aunuksen alueella. Isä Jegor Semjonovitš lähti rintamalle. Miehityksen aikana Vladimir kävi suomalaisessa koulussa. Hänellä oli täydellinen suomen kielen taito. Äidin ja paikkakuntalaisten kanssa hän puhui livviä.

Sodan jälkeen isän palattua perhe muutti Kuittiseen. Vuonna 1949 Vladimir valmistui seitsenluokkaisesta koulusta (1934-1958 NL:ssa). Hän toimi jonkin aikaa tyynyrintekijänä Kuittisen teollisessa kombinaatissa. Sitten talonpojan poika päätti tulla agronomiksi ja lähti Laatokan maatalousopistoon. Entisen ”meren metsästäjän” kannella, linja-aluksella Brendojev keskusteli kapteenin kanssa. Ylikersantti, Tyynimerellä ollut merimies, entinen rintamasotilas neuvoi hyvälle maalaispoikamiehelle: “Mene laivastoon, pikkuveli! Siellä on todellinen elämä: sinä suunnistat tähtien mukaan ja meridiaanikaarta mittaat sekstantilla!”. Vladimir pääsi Belomorskin merenkulkuoppilaitokseen. Kolmen vuoden päästä hän sai todistuksen ja 20 vuotta hän oli matruusina, pursi- ja perämiehenä Valtion Belomorskin kalastusyrityksen pyyntialuksella. Vuodesta 1972 alkaen hän oli Karelrybvodin (Karjalan kalastuksen valvonnan elin) kalastusvalvonta-aluksen kapteenina.

Vuonna 1983 heikon terveyden vuoksi V. Brendojev jätti työnsä laivastossa. Hän teki töitä Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutissa lähes vuoden. Jonkin aikaa hän hoiti Karjalan kirjailijaliiton kirjallisuussäätiön valtuutettuna. Siirrettyään eläkkeelle vuonna 1986 hän lähti Petroskoista Aunukseen, talonpoikaskulttuurin alkulähteille.

Vladimir Brendojev ensimmäisenä alkoi kirjoittaa runoja ja kertomuksia livvin kielellä. Vaikka hän alkoi kirjoittaa runoja (venäjän kielellä) jo koulussa, hänen kirjallinen debyyttinsä oli vasta vuonna 1972 Neuvosto Karjala –lehdessä. Siellä julkaistiin Brendojevin kaksi runoa livvin murteella. Samalla hän tuli tämän lehden ja Punalippu –aikakauslehden vakinaiseksi kirjailijaksi. Karjalan kirjallisuudessa hän edusti Aunuksen alueetta, jossa ei aiemmin ole ollut yhtään kansalliskirjailijaa.

Vuonna 1980 Karjala-kustantamo julkaisti Brendojevin ensimmäisen runokokoelman Aunusrandaine (Aunuksen kotiseutuni). Kirja herätti heti lukijoiden huomiota pehmeällä lyyrisyydellä, syvällisyydellä ja runoilijan rakkaudella pieneen kotiseutuun – Oloniaan (Aunuksen alue karjalan kielellä). Aunusrandaine kiinnosti sekä Karjalan että ulkomaiden lukijoita. Kirjaan kuuluu runoilijan 30 runoa, kansanlaulujen kolme mukaelmaa ja 12 käännöstä.

Suomalainen runoilija Aku-Kimmo Ripatti käänsi Brendojevin runoja suomen kielelle. Ne julkaistiin erillisenä kirjana vuonna 1986 Pohjoinen-kustantamossa (Oulun kaupunki, Suomi). Painoksen esipuheessa sanotaan: ”Hän on loistava runoilija, sanoittaja ja runorytmin taituri. Hänen runonsa ovat usein lempeitä kuin Aunuksen koivikot, joskus runo on melkein kansanlaulu tai valtava runoelma rakkaasta isänmaasta.

Seuravina vuosina ilmestyivät V. Brendojevin runokokoelmat karjalan kielellä Hiilau huoli (Lämmin huoli, 1983) ja Kadajikko (Kataja, 1986). Tapaamiset ja keskustelut maanmiesten kanssa lahjoittivat lukijoille kertomuskokoelman Kyl`mil (Majoituspaikalla, 1988). Viimeinen Brendojevin eläessä julkaistu kirja on vuonna 1989 ilmestynyt Sa olet armas (Sinä olet armas).

Kun Brendojev alkoi kirjoittaa, yhteiskunnassamme alettiin puhumaan karjalan kielen elvyttämisestä. Omilla runoillaan hän todisti, että nykyäänkin tarvitaan karjalan kieltä kuvatakseen ihmisen monipuolista elämää. Hänen mielestään kotiseudun kieli oli paras kieli ja lempikieli.

Kotiseudun lakeudet, karjalan kansan ja karjalan kielen kova kohtalo, elämän ilot ja surut, raskas työ, kansantaide, lapsekkuus ja rakkaus – kaikki nämä olivat kirjailijalle “rakas, minun”, kun hän itse sanoi.

Vuonna 1990 Vladimir Jegorovitš kuoli. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin kolme runokokoelma: Runoja (1991), Sana, kuultu muaman suus (Sana, kuultu äidin suusta, 1991), Jattie hyva jalgi muale (Jättää hyvä jälki maalle, 1999).

On ihmeellistä, että Vladimir Jegorovitš ei kirjoittanut merestä riviäkään. Hän osoitti koko sydämensä isäin ja isoisäin maalle. Sielussa ja runoissa hän oli talonpoika. Hän ilmaisi avoimesti rakkautta Oloniaan, sen ihmisiin, peltoihin ja metsiin. Lyyrisen sankarin pääpiirteenä oli talonpoikainen perusteellisuus, luotettavuus, hyvyys ja työteliäisyys. V. Brendojevin runous oli sidoksissa kansantaiteeseen ja runot olivat soinnukkaita ja musikaalisia. Runoilijalla oli omaperäinen lahjakkuus. Karjalaiset säveltäjät sävelsivät mielellään musiikkia hänen runoihinsa. Hänen muutamat laulunsa ovat Aunuksen kansakuoron ohjelmistossa.

Vähän ennen kuolemansa, Karjalan X kirjailijakokouksessa ollessaan V. Brendojev puhui kiihkeästi karjalan kirjakielen mahdollisuuksista ja oli onnellinen, että nuoret kirjailijat kirjoittivat karjalan kielellä. Hän uskoi, että Venäjän pohjoisen ylpeyteen eli kansankulttuuriin tulee oma Renessanssi.

Brendojev tunnetaan myös kääntäjänä: hän käänsi karjalan kielelle A.S. Puškinin, M.Ju. Lermontovin, N.A. Nekrasovin, Je. Baratynskin, S. Jeseninin, N. Rubtsovin, Je. Jevtušenkon ja muiden kirjailijoiden runoja. Karjalan kielen rikkaus ja oikein valittu sana heijastuvat hänen käännöksissään. Hän pyrki valitsemaan oikean variantin, jossa säilyttäisi sekä sanan tarkka merkitys että karjalan kielen perinteet ja kauneus.

Kirjailijan runot ovat oppikirjassa Literatura narodov Rossiji (Venäjän kansojen kirjallisuus, 1995), joka on tarkoitettu 9.-11. luokan oppilaille.

Kirjailijan tuotantoa voidaan luonnehtia yhdellä sanalla – Rakkaus. Se on rakkaus äitiin, armaan Aunuksen maahan, maanmiehiin ja omaan karjalan kieleen. Hän luki runojansa maanmiehille tehtaissa, maatiloilla ja pelloilla, kirjastoissa sekä Aunuksen ja Prääsän alueiden kouluissa. Samalta seudulta kotoisin olevat ihmiset maksoivat uskollisella ja liikuttavalla rakkaudella.

Hän tuli Kirjailijaliiton jäseneksi vuonna 1981.

Karjalankielisen kirjallisuuden kehittämistyönsä ansiosta Vladimir Brendojev sai Karjalan ASNT:n korkeimman neuvoston presidiumin kunniakirjan. Vuonna 1988 hän sai Ja. Virtasen palkinnon, jonka perustivat Iljinski-sovhoosi ja tasavallan yhdistys Kniga (Kirja). Karjalan kulttuurin yhdistys (nykyään Karjalan kansan liitto) antoi Brendojeville todistuksen, että hän on yhdistyksen ensimmäinen jäsen.

Artikkelissaan Dobroje imja (Hyvä nimi, Leninskaja pravda –lehdessä, 4.9.1991) kirjailija Viktor Pul`kin kirjoitti: ”Vladimir Brendojev laski kulmakiven karjalan kirjakielen perustamiseen sekä näytti kielen mahdollisuksia. Se on jalkijoiden asia: heidän pitää pystyttää tämän rakennuksen seinät ja korkea katto. Asian alkuunpanija on arvoinen ihminen, joka on antanut asialle oman rehellisen ja hyvän nimen”.

Vuonna 2001 Pisateli Kareliji (Karjalan kirjailijat) –sarjan puitteissa Karjalan tasavallan kansalliskirjasto ja Aunuksen Kansalliskirjasto julkaisivat lähdeluettelo ”Владимир Брендоев = Vladimir Brendojev”.

Takaisin edelliselle sivulle